Kirkonkirjat

Väestökirjanpidon historiaa

Vanhimmat tunnetut väestörekisterit löytyvät Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta, joiden väestökirjanpidosta on tietoja 1400-luvulta. Tuon ajan asiakirjasarjat ovat hyvin aukollisia. Katolisten maiden kirkonkirjoista keskusteltiin mm. Trenton eli Tridentin kirkolliskokouksessa (1545-1573), jossa todettiin, että kastettujen luettelointi oli tyydyttävällä tasolla, mutta seurakuntien haluttiin pitävän kirjaa myös vihityistä. Englannin kuningas Henrik VIII määräsi vuonna 1538, että seurakuntien oli rekisteröitävä kastetut, vihityt ja haudatut henkilöt erillisiin luetteloihin.

Katolisen kirkon 1200-luvulla antamien ohjeiden mukaisesti jokaisen tuli käydä ripillä kerran vuodessa. Tilaisuudessa testattiin kristillisten opinkappaleiden hallinta. Ruotsiin ja Suomeen käytäntö juurtui viimeistään 1300-luvun lopulla, jolloin seurakuntalaisten oli vuosittain kokoonnuttava toistamaan papin perässä mm. Isä meidän -rukous ja uskontunnustus sekä osoittamaan ripittäytymiskäytännnön tuntemus. Uskonpuhdistuksen jälkeenkin tapa säilyi ennallaan. Suositeltavaa oli osallistua ehtoolliselle kolmesta neljään kertaa vuodessa, ehdoton ajallinen takaraja oli vuosi ja yksi päivä. Uskonnollinen tietämys ja ehtoolliselle osallistuminen merkittiin erilliseen kirjaan piispa Johannes Gezeliuksen vuoden 1665 piispantarkastusohjeen ja vuoden 1673 hiippakuntasäännön edellyttämällä tavalla.

Periaatteessa kirkollinen väestökirjanpito Ruotsissa ja Suomessa alkoi vuonna 1686 säädetyn kirkkolain myötä, joka määräsi rippikirjat, historiakirjat ja muuttaneiden luettelot pakollisiksi jokaisessa seurakunnassa. Historiakirjoiksi nimitetään syntyneiden ja kastettujen, kuulutettujen ja vihittyjen sekä kuolleiden ja haudattujen luetteloita. Tiedot historiakirjoihin merkittiin aikajärjestyksessä, jokaisen vuoden tiedot erikseen.

Kirkonkirjat olivat vakiinnuttaneet asemansa kuitenkin jo aikaisemmin. Kirkonkirjojen merkinnät tarkentuivat, kun Ruotsiin ja samalla myös Suomeen perustettiin taulustolaitos vuonna 1749. Papit tekivät tilastollisen pohjatyön keräten tietoja sekä väestönmuutoksista että väkiluvusta. Seurakuntien tiedoista koottiin rovastikunnittaiset, hiippakunnittaiset ja läänittäiset yhteenvedot ennen kuin ne lähetettiin Tukholmaan valtakunnan tason tilastointia varten. Kokonaisyhteenvedot laati vuonna 1756 perustettu Tabellkomission. 1700-luvun aikana luovuttiin hiippakunta- ja läänikohtaisista yhteenvedoista. Suomen liityttyä Venäjään vuonna 1809 seurakuntatasoinen väestötilastointi säilyi ennallaan. Samanlainen malli ulotettiin myös vuonna 1812 muun Suomen yhteyteen liitetyn Vanhan Suomen seurakuntiin.

Syntyneet ja kastetut

Vanhimmissa syntyneiden ja kastettujen luetteloissa mainitaan usein ainoastaan kastepäivä, lapsen nimi, isän nimi ja perheen asuinpaikka lapsen syntyessä. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan luetteloon oli merkittävä näiden tietojen lisäksi myös syntymäpäivä, vanhempien ja kummien nimet sekä heidän sosiaalinen asemansa. Äidin ikämerkintöjä löytyy syntyneiden ja kastettujen luetteloista vuodesta 1776 alkaen tarkentuneen väestötilastoinnin seurauksena. Luetteloista voi lukea tietoja myös hätäkasteesta, aviottomasta syntyperästä, lapsen mahdollisesta kuolemasta sekä viittauksesta lastenkirjan (rippikirjan) sivunumeroon, jonne perhe on kirjattu.

Määräysten mukaisesti lapsi oli kastettava viimeistään kahdeksan päivän kuluessa syntymästä. Laajoissa seurakunnissa ja saariseurakunnissa säädöksen käytännön toteuttaminen oli mahdotonta. Jos lapsen vanhemmat tunnustivat eri uskontoa, seurasivat lapset uskonnollisesti isäänsä.

Valitettavasti syntyneiden ja kastettujen luettelot eivät kuitenkaan täysin luotettavasti kerro esimerkiksi kaikkia seurakunnassa syntyneitä ja siellä kastettuja lapsia, sillä on arvioitu, että 1800-luvun puoliväliin saakka niistä puuttuu jopa 10-20% lapsista. Näin siksi, että historiakirjat olivat muistiinpanokirjoja eri kirkollisista toimituksista: useimmiten jätettiin merkitsemättä kuolleena syntyneet tai kastamattomina kuolleet lapset, sillä he eivät olleet missään vaiheessa seurakunnan jäseniä.

Kuulutetut ja vihityt

Kuulutettujen ja vihittyjen luetteloon kirjattiin kolme kuulutuspäivää ja vihkipäivä, morsiusparin nimet, sosiaaliset asemat ja kotipaikat. Avioliiton solmimisen edellytyksenä olivat morsiamen kotikirkossa kolmena peräkkäisenä sunnuntaina luetut kuulutukset. Morsiusparin vihkimerkintä löytyy yleensä morsiamen kotiseurakunnan vihittyjen luettelosta.

Vuonna 1721 säädettiin, että nainen sai solmia avioliiton 15-vuotiaana ja mies 21-vuotiaana. Vanhempien suostumus avioliittoon tarvittiin vuoteen 1864 saakka, jonka jälkeen 21-vuotiaat saivat avioitua oman tahtonsa mukaisesti. Vuodesta 1911 avioliiton sai solmia ilman vanhempien lupaa 18-vuotias mies ja 17-vuotias nainen. Siviiliavioliitot ovat olleet mahdollisia vuodesta 1917 lähtien.

Kuolleet ja haudatut

Kuolleiden ja haudattujen luetteloon merkittiin kuolin- ja hautauspäivä, vainajan nimi, sosiaalinen asema, asuinpaikka ja vainajan ikä. Vanhimmista luetteloista puuttuvat kuolinpäivät. Kuolinsyyt ilmaantuvat luetteloihin 1700-luvun puolivälin jälkeen väestötilastoinnin seurauksena. Ne olivat yleensä omaisten tai papin määrittelemiä. Vasta vuonna 1935 kuolinsyiden toteaminen siirtyi papilta lääkärille.

Kuolleitten luetteloista puuttuu 1800-luvun puoliväliin mennessä kuolleena syntyneitä tai aivan pieninä kuolleita lapsia. Samoin kotiseurakunnan ulkopuolella kuolleet ovat usein jääneet rekisteröimättä. Niin ikään 1700- ja 1800-luvun sodissa kaatuneet eivät ole aina päässeet oman seurakuntansa kuolleitten luetteloon. Lisäksi kuolleitten luettelon ikämerkinnät etenkin 1700-luvulla ovat epäluotettavia, sillä esimerkiksi Sortavalan maaseurakunnassa olisi 1700-luvun alkupuolella asunut muutama yli 100-vuotias ihminen. Etenkin naisten ja lasten nimet on usein kirjattu epätarkasti: tärkeämpää kuin vainajan tarkempi nimeäminen on ollut kirjata luetteloon tämän miespuolinen lähiomainen tai palvelusväen kohdalla isäntä.

Muuttaneet

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti seurakunnan kirjaamaan seurakuntaan ja seurakunnasta muuttavat henkilöt. Aikajärjestykseen perustuvat luettelot sisältävät muuttajan nimen, muuttokirjan numeron, lähtö- tai tulopaikan sekä viittaukset rippikirjan sivulle.

Seurakuntien arkistoissa on säilynyt muuttaneiden luetteloita 1800-luvun alkupuolelta alkaen. Sen sijaan muuttaneiden luetteloiden pohja-aineisto, muuttokirjat, on tallessa paremmin: vanhimmat muuttokirjasarjat alkavat 1720-luvulta. Muuttokirjassa mainitaan muuttajan nimi, syntymäaika ja -paikka, ammatti, asuinpaikka lähtöseurakunnassa, muuttokohde, viimeinen ehtoollisella käyntiaika, konfirmointipaikka, kristinopintaito, lukutaito, rokotus, kruununverojen maksaminen ja esteettömyys/esteellisyys avioliittoon. Muuttaja sai kotiseurakunnastaan muuttokirjan, joka täytyi toimittaa uuden seurakunnan kirkkoherralle. Vuoden 1768 asetuksen mukaan muuttokirja oli esitettävä kahden kuukauden kuluessa, vuodesta 1805 lähtien kahden viikon sisällä muutosta.

Muuttokirjan pohjimmaisena tarkoituksena oli osoittaa, että henkilö sai nauttia ehtoollista. Sen avulla pidettiin ajan tasalla kirkollista väestökirjanpitoa, ehkäistiin irtolaisuutta ja valvottiin, että palkollisella oli työpaikka. Palvelusväki sai vapaan muutto-oikeuden läänistä toiseen vuonna 1766. Seurakunnat eivät ottaneet vastaan sellaisia muuttajia, joista olisi koitunut köyhäinhoidollisia rasitteita.

Rippikirjat

Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki määräsi, että jokaisessa seurakunnassa oli pidettävä rippikirjaa. Usein kymmenen vuoden ajanjakson käsittävään rippikirjaan merkittiin seurakuntalaiset kylittäin ja ruokakunnittain. Vanhimmissa rippikirjoissa kylät ovat kinkeripiirin mukaisessa järjestyksessä; 1800-luvun alkupuolelta lähtien aakkosjärjestyksessä. Rippikirjojen perimmäisenä tarkoituksena oli seurata seurakuntalaisten hengellistä vaellusta: kontrolloida ihmisten lukutaitoa ja kristinopin hallintaa sekä valvoa ehtoolliselle osallistumista.

Rippikirjojen merkinnät tarkentuivat 1700-luvun puolivälissä, jolloin niistä löytää tietoja seurakuntalaisten syntymä- ja kuolinajoista, sosiaalisesta asemasta ja muuttomerkinnöistä. Torpparit, sotilaat, mäkitupalaiset ja muu tilaton väestö merkittiin yleensä omille sivuilleen, mutta toisinaan myös sen talouden yhteyteen, jonka palveluksessa he olivat.

Tietoaines lisääntyy edelleen siirryttäessä 1800-luvulle, sillä tuolloin rippikirjoihin ilmaantuvat syntymäseurakunnat, rokotukset, avioliittomerkinnät ja erityiset huomautussarakkeet, joihin pappi saattoi kirjata hyvinkin henkilökohtaista tietoa seurakuntalaisesta. 1900-luvun rippikirjat kertovat myös seurakuntalaisten kirjoitustaidosta, koulusivistyksestä ja kirkollisesta äänioikeudesta.

Lastenkirjat

Lastenkirjoihin merkittiin alle rippikouluikäiset henkilöt. Rippikoulun käytyään seurakuntalainen siirrettiin rippikirjaan. Lastenkirjoista ei annettu mitään määräyksiä, joten niitä on ryhdytty pitämään eri seurakunnissa eri aikaan. Vanhimmat lastenkirjat ovat 1600-luvun lopulta.

Niitä pidettiin Porvoon hiippakunnassa, paikoitellen ja ajoittain Turun saaristossa, joissakin Etelä- ja Pohjois-Suomen seurakunnissa ja Pohjanmaalla. Jos seurakunnassa ei ollut lastenkirjakäytäntöä, vastaavat tiedot merkittiin rippikirjaan. Suunnilleen kymmenen vuoden ajanjakson sisältävät lastenkirjat muistuttavat rakenteeltaan rippikirjaa eli tiedot löytyvät kylittäin ja taloittain. Luetteloissa mainitaan vanhempien nimet ja äidin syntymäaika tai syntymävuosi sekä lasten nimet ja syntymäajat. Lastenkirjasarjat päättyvät joissakin seurakunnissa 1890-luvulla, viimeistään kuitenkin vuonna 1921.

Sukunimihakemistot

Karjala-tietokantaan tallennetuista tiedoista on toimitettu sukunimen mukaan aakkostettuja hakemistoja, joita on aiemmin voinut tilata Karjala-tietokantasäätiöltä.

Sukunimihakemistot on nyt loppuunmyyty.